Helena Torvella diagnosoitiin vuonna 1992 paksunsuolen syöpä, joka oli metastasoitunut imusolmukkeisiin. Tuolloin Helena oli 47-vuotias yhdeksänvuotiaan pojan yksinhuoltaja. Uutinen järkytti ja Helena muistaa olleensa kauhuissaan. Sekä äidille että pojalle ensimmäinen syövästä mieleen tuleva asia oli kuolema. “Aina kun joku sukulainen oli sairastunut syöpään, se tarkoitti, että silloin on kuoltu 3 kuukauden tai puolen vuoden jälkeen.”
Voimien hiipuminen
Ensimmäisenä diagnoosin jälkeen Helena haali kaiken mahdollisen tiedon paksunsuolensyövästä ja kaikista muistakin syövistä. Hän etsi tietoa kirjastosta ja kirjakaupasta sekä keräsi jopa juttuja talteen. Hoidoksi määrättiin paksunsuolen poistava leikkaus. USA:ssa käytössä olevista sytostaattihoidoista lukeneelle Helenalle raju hoitomuoto oli yllätys. “Kuvittelin, että ilman muuta Suomessakin hoidetaan sytostaateilla. En millään uskonut, että selviäisin ilman hoitoa.” Toisena ikävänä yllätyksenä hänelle tuli leikkausta seuranneen parin vuoden pituisen jakson rankkuus. Eläminen vaipoissa ja tottuminen vessaelämään jatkuvan ripulin ja verenvuodon kanssa vaativat totuttautumista ja voimia. “Tarvitsin hirveästi apua ensimmäisinä vuosina ja otin vastaan kaiken avun minkä sain, ” Helena kertoo ja jatkaa “aikaisemmin yritin pärjätä omillani vähän liikaakin. Syöpä pelasti minut.”
Voimat hupenivat lopulta niin vähiin, että saadessaan tiedon uuden kasvaimen löytymisestä leikkauksen jälkeen hän sairastui reaktiiviseen masennukseen. Masennuksen tuntomerkeiksi Helena mainitsee toivottomuuden ja kuoleman toiveen. “Se oli pelottavaa. Uskoin kuolevani. Kun huomasin, etten kuolekaan, olin jo ikkunassa hyppäämässä.” Lääkäri onneksi tunnisti masennuksen ajoissa ja lähetti Helenan psykiatrian poliklinikalle, jossa Helena pääsi myöhemmin syöpäpotilaiden omaan ryhmään. Hän kävi kolme vuotta terapiassa ja kertoo sen olleen yksi tärkeimmistä selviytymisen edellytyksistä. “Masentuessani olin aivan mykkä. Vähitellen terapian kautta löysin sanat tunteille. Tuntui kuin olisin uudelleen syntynyt.”
Lapsen taakka
Arki ei kuitenkaan ollut pelkkää terapiassa istumista, sillä pieni poika vaati tiettyjen arjen kuvioiden pyörittämistä sairaudesta huolimatta. Poikaan äidin sairastuminen vaikutti rajusti. Pienen pojan mieltä järkyttivät oman äidin näkeminen sairaalassa letkuissa ja huolehtiminen äidistä hänen ollessaan huonossa kunnossa. Pojalla oli pitkään vaihe, jonka aikana hän ei halunnutkaan kuulla syövästä ja myöhemmällä iällä äidin jo ollessa paremmassa kunnossa myös poika sairastui masennukseen.Miettiessään aikaa diagnoosin jälkeen Helena kertoo toivoneensa, että olisi ollut olemassa joku, joka olisi kuunnellut, mitä hänellä oli sanottavaa eikä tuputtanut neuvoja. Tärkeäksi vertaistuen lähteeksi osoittautui syöpäpotilaskerho, jonne hän löysi myös syöpää sairastaneen työkaverinsa kautta. “Kun siellä ensimmäistä kertaa kuulin, että leikkauksen jälkeen joku oli ollut jo puolitoistavuotta elossa, tuntui se todella hyvältä.”
Arki tuntuu hyvältä
Viimeisestä kontrollista on kulunut kolme vuotta ja tällä hetkellä arki tuntuu hyvältä. “Elämäkin on lakannut pelottamasta. Vaikkei mitään ihmeellistä teekään, aika menee hirvittävän nopeasti.” Syvällisempi kiinnostus omaan henkilökohtaiseen historiaan sekä kansakunnan historiaan heräsi sairauden kautta. Helena on kirjoittanut sukuhistoriaansa ja uudet kiinnostuksen kohteet poikivat jatkuvasti uutta puuhaa.